Palasin Brasilian työmatkalta takaisin kotiin leikkimään Kirkkiinan kanssa jo viikko sitten, mutta blogin päivittäminen on jäänyt arjen jalkoihin. Media ei toki ole kadonnut Kirkkiinan elämästä, enenevässä määrin silmäilemme kuvakirjoja ja halailemme Kirkkiinan lempimediahamoa, Pingua.
Viimeviikon mediahetki vietettiin kuitenkin vähän erilaisissa merkeissä. Tapasimme nimittäin Arvin. Arvi on humanoid robot eli inhimillinen robotti, jonka oppimista ja kehittyviä taitoja tutkitaan Aallossa älykkään robotiikan tutkimusryhmässä. Ryhmä pyrkii selvittämään, miten oppimista tapahtuu tekoälyillä. Siis vähän samaa, jota varhaiskasvatuksen tutkimuksessa pyritään ymmärtämään pienten lasten kohdalla :)
Arvista oli tehty viimeviikolla Ylen dokumentti, jota katselimme Kirkkiinan kanssa vähän vahingossa.
Kirkkiina liimautui näytön eteen silmät suurina siitä huolimatta, että klipin kieli on englanti. Ilmeisesti jokin kömpelön, liikkumaan opettelevan Arvin liikekielessä vetoaa myös pieneen ihmistaimeen, joka itseasiassa harjoittelee samoja taitoja.
Tai voihan olla, että Arvin suuret, sympaattiset silmät toimivat vauvamagneetteina.
Jäin itse miettimään humanoidirobottien ja lasten eroja ja yhtäläisyyksiä. Tavallaanhan Arvi on koodaajiensa pienokainen, jolle opetetaan - yrityksen ja erehdyksen kautta - uusia taitoja...myös taitoa ajatella itse, eli soveltaa aiemmin oppimaansa uusiin tilanteisiin ja yhdistää erillisiä taitoja suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Älykkään robotiikan tutkimusryhmän kuvaus kertoo, että robotille voidaan opettaa myös kykyä empatiaan, eli taitoa tunnistaa ja reagoida kulttuurisesti oikein - kirjoittamattomien sääntöjen mukaan - ihmisten tunnetiloihin. Samaa inhimillisyyden perustetta harjoittelee myös Kirkkiina 10 viikon iässään. On ollut jännittävää seurata, miten lapsi päivä päivältä suuntautuu omasta sisäisestä maailmastaan kohti toisia ihmisiä. Alussa tunteet ovat peilattuja hymyjä ja refleksejä, mutta vähitellen vauva oppii myös empatiaa: Hymyyn vastataan päivä päivältä selvemmin hymyllä ja nauruun liitytään mukaan. Myös surun/kiukun kokemuksia meillä on jaettu.
Olisi mielenkiintoista esitellä Arvi ja Kirkkiina toisilleen ja seurata inhimillisen robotin ja vauvan kommunikaatiota. Kumpikin voisi oppia toiseltaan jotain...
Oletko koskaan itkenyt lukiessasi kirjasta sinulle läheisiksi käyneiden hahmojen kohtaloista tai elokuvissa nähdessäsi sydäntä särkevän jälleennäkemisen? Olet tällöin joutunut median tunnemyllyyn, jossa heijastat sinulle, median käyttäjälle, suunnattuja emotioita.
Werner Wirth and Holger Schramm tarkastelevat artikkelissaan Media and Emotions tunteita ja mediaa määritelmien ja käsitteiden kautta. Muutama mielenkiintoinen yksityiskohta kiinnitti huomiota, kuten se että tunteet voidaan jakaa yksilöllisiin (ego-emotions) ja jaettuihin eli sosiaalisiin (co-emotions). Ensimmäisissä ihminen peilaa mediakokemuksiaan omaan sisäiseen maailmaansa, kuten lukiessaan kirjaa ja visualisoidessaan mielessään tilanteen, jonka kirjailija on kuvannut, mutta jälkimmäisiä ovat tilanteet, joissa näemme tai koemme toisen ihmisen tunteen ja reagoimme siihen, osin kulttuurisesti ja osin sisäisesti, tilanteeseen kuuluvalla tavalla, eli osallistumme valmiiseen tunnekokemukseen.
Jälkimmäinen tunnelataus on syy mainosten, elokuvien ja - yllätys yllätys - sosiaalisen median vaikuttavuuteen. En jaa tässä blogissa kuvaa, joka viimeviikolla on täyttänyt esimerkiksi facebookin uutisvirtani. Kuvaa syyrialaisesta pikkupojasta turkkilaisella rannalla. Meille aikuisille järkyttävä kuva, johon reagoimme kulttuurisesti opituilla tavoilla voimaakkaan tunteellisesti. (Ja hyvä niin, jos joku pystyy katsomaan tuota kuvaa liikuttumatta, on hänen kyvyssään empatiaan jotain pahasti vialla...).
Yllättäen myös pieni lapsi reagoi median välittämiin tunteisiin, jotka hän tunnistaa viettiensä kautta. Reaktiot, psyykkiset ja fysiologiset, kuuluvat ihmisen perusvalmiuksiin jo syntyessä, mutta kulttuurinen tunnistaminen kehittyy vähitellen, kun kokemukset arjen tunteista saavat vahvistusta ympäröiviltä ihmisiltä. Tämä on muuten helppo huomata jo noin kuukauden-kahden ikäisestä lapsesta, joka vastaa hymyyn, eli reagoi aikuisen - tai vanhemman lapsen - virittämään tunteeseen kehollisesti. Raisa Cacciatore käyttää tästä ilmaisua valikoimaton sosiaalinen hymy, eli hymy, jolla vastataan - siis ollaan sosiaalisia.
Kirkkiinalle medianvälittämät tunteet tulivat konkreettisiksi kuitenkin toisen voimakkaan ja ensisijaisen tunteen kautta. Kirkkiinan Fammo jakoi minulle sosiaaliseen mediaan linkin tästä nuoresta lukutoukasta, jolle kirjan loppuminen aiheuttaa voimakkaan reaktion suruun (tai harmitukseen, negatiiviset tunteet näin pienillä ovat vielä aikuisen tulkinnanvaraisia)...
Vieressäni matolla ollut Kirkkiina reagoi ensin ääneen. Kulmat kurtistuivat ja ympäristön tarkkailu keskeytyi, kun voimakas mediaääni - tunteellisesti voimakas, äänet eivät olleet erityisen kovalla - pysäytti kuuntelemaan. Mediakasvattajana kiinnostuin lapsen reaktiosta ja näytin videota hetken Kirkkiinalle. Nyt reaktiona seurasi ihan oikea, jaettu itku. Tabletti pois käsistä ja Kirkkiina syliin rauhoittumaan, jolloin itku loppui kuin seinää ja vauva itseasiassa näytti hieman hämmentyneeltä: Mikäs mua itkettikään? En jatkanut testauksia tämän videon parissa, sillä en halunnut itkettää tyttöäni turhaan. Uskallan kuitenkin väittää, että olin saanut nähdä seitsemänviikkoisen ensimmäisen jaetun median virittämän tunteen.
Kokeiluita jatkettaan posiitiivisten tunteiden kautta. Esimerkiksi tämän videon avulla, katsotaan millaisia hymyjä ja naurua tämä vastaanottajassaan aiheuttaa. Ehkä tästä voisi oppia muitakin taitoja, kuten tutkimaan postiluukusta kolahtavia mainoksia...
