Lasten oikeuksien päivä - Lapsen oikeus mediaan?

20.11. vietetään Suomessa ja maailmalla Lasten oikeuksien päivää.

Lapsen oikeudet perustuvat YKn kansainväliseen sopimukseen lasten oikeuksista. Sopimus on Suomessa ratifioitu jo vuonna 1990, mikö tekee siitä lainvoimaisen. Lasten oikeudet voidaan jakaa karkeasti kolmen tyyppisiin: tasa-arvoiseen oikeuteen yhteiskunnallisista voimavaroista (mikä pitää sisällään kaikkien lasten oikeuden nauttia neuvolasta, varhaiskasvatuksesta, koulusta jne. vanhempien yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta), oikeuden turvallisuuteen (sekä ympäristö, sosiaalinen elinpiiri että kokemukset turvasta) sekä oikeuden osallisuuteen (ilmaista itseään, saada tietoa, koulutusta...). Nämä samat oikeudet voidaan löytää mistä tahansa lasten elämään liittyvästä asiasta, myös mediasta.

Vuonna 2009 julkaisemassaan raportissa Jenkins ja kumppanit MITsta määrittelevät uuden vuosituhannen taidot, joita mediakasvatuksella jokaista lasta ja nuorta tulisi tukea saavuttamaan. Tämä ns. white paper: Confronting the Challenges of Participatory Culture: Media Education for the 21th Century määrittää myös medioituneen yhteiskuntamme suurimmat haasteet kansalaisten tasa-arvolle, turvallisuudelle ja osallisuudelle... kuin sattumalta samat haasteet, jotka ovat tuttuja lasten oikeuksien sopimuksesta.

Näitä ovat
Avoimuuden haaste:

• Vain kriittisesti mediaa tarkastelevat ihmiset osaavat arvioida siihen piilotettuja arvoja ja tavoitteita
• Media heijastaa yhteiskunnassamme valikoituja totuuksia ja nostaa epätasa-arvoisesti yksilöitä ja heidän näkemyksiään
• Mediassa toimivat ihmiset haluavat näyttäytyä valitsemassaan asiayhteydessä ja luovat näin epätodellisia odotuksia heitä ihaileville 

Eettisyyden haaste:

• Kasvoton media mahdollistaa kiusaamisen ja uhkailun ja asettaa näin lapset toimintaympäristöön, jossa he voivat kokea turvattomuutta
• Lapset voivat liian varhain ja epävarmoina omasta identiteettistään ja roolistaan joutua suuren ylöisen arvostelun kohteeksi vailla taitoja selviytyä tästä

Osallisuuden haaste

• Kaikille median käyttö,  luominen ja jakaminen eivät ole mahdollisia. Laitteiden puutteen lusäksi esimerkiksi lasten ympärillä olevat aikuiset (myös opettajat) voivat rajoittaa itsensä ilmaisemista
• Itseoppimista ja omatoimisuutta korostavassa median maailmassa kaikki eivät saa mahdollisuutta harjoitella taitoja vaikuttaa ja osallistua

Näihin haasteisiin sekä tiedemaailma, että koulutus ovat kansainvälisesti tarttuneet. On meillä Suomessakin mediakasvatus, mediakulttuurit ja monimediainen oppiminen otettu osaksi koulua ja varhaiskasvatusta valtakunnallisissa opetussuunnitelmissa.

Mutta lapsen oikeuksien toteutuminen ei ole yksin mediakasvatuksen asia. Lapsen oikeuksien tulisi toteutua myös median kokemisessa.  Raportissa Lapset osallisina mediassa lasten oikeudet tiivistetään seuraavasti:
1. saada tietoa
2. tuottaa itse tietoa ja ilmaista itseään
3. tutustua kulttuurielämään ja taiteisiin sekä
4. tulla suojelluksi
Lapsella on myös oikeus saada tiedotusvälineiden kautta sellaista tietoa, joka edistää
hänen kehitystään ja hyvinvointiaan.

Media tarjoaa erilaisia, moniaistisia ilmaisumahdollisuuksia, joita eri ikäiset lapset voivat käyttää kehitystasolleen sopivasti. Media on tapa, työkalu ja ympäristö kohdata,  kuunnella ja tukea lapsia, kunhan lapset muistetaan kohdata pystyvinä ja ilmaisuvoimaisina kanssakulkijoina mediassa.

Kirkkiinan mediakokemuksia havainnoidessani ja jakaessani ihmettelyä ja tutkimista lapsosen kanssa, voin lasten oikeuksien päivän kunniaksi todeta, että jo neljä kuukautta vanhanakin media tuottaa

NAURUA, hymyä ja iloa, kun tuttu hahmo tai hassu ääni saa vauvan huomion.
UTELIAISUUTTA, katse seuraa, kädet tarttuvat ja silmät loistavat  värejä, ääniä ja pintoja tutkiessa.
NAUTTIMISTA ja tunteita, kokemuksia yhdessä olosta ja jakamisesta
INNOSTUSTA, tulkita ja rakentaa vähitellen yhteisiä
MERKITYKSIÄ!

Näin syntyy MINUN MEDIA!

Kirkiinan äiti toivottaa kaikille hyvää Lasten Oikeuksien Päivää!

Pingulta opittiin, että musiikkia voi tehdä astioilla.

Ja eikun tekemään:

Heijastuksia - Identiteetin metsästys

Sitran kymmenen vuotta vanhassa raportissa Juhani Wiio pohtiija analysoi median roolia yhteiskunnan arvojen ja asenteiden peilinä. Näkymys siitä, että media heijastaa, jopa reflektoi, sosiaalista ympäristöä on löydettävissä myös globaalissa kirjoittelussa. Esimerkiksi vielä vanhempi teksti löytyy ranskalaisen LeMonde diplomatiquen sivuilta. Tämä taksti nimeää median globaaliksi peiliksi, jonka kautta pääsemme kurkistamaan meille tuntemattomien ihmisten arkeen. Tekstissä tosin muistutetaan, että näemme vain sen, mitä kehykseen on valittu asetettavaksi...kun peilatut ihmiset ja ilmiöt eivät ole peilin kohdalla, voimme vain arvailla, millaista heidän arkensa on. Tätä ilmiötä on muuten visualisoitu lapselle ymmärrettävällä tavalla J.K. Rowlingin Potter-kirjoissa, jossa taulujen henkilöt ovat kehyksissään katseltavina vain silloin kun heille sopii:

Media siis valitsee sen, millaisia arvoja ja näkökulmia sen kautta pääsemme peilaamaan ja valitettavasti median myyntilukujen kannalta on hyvä,  mitä äärimmäisempiä nuo näkökulmat ovat. "Aivan tavallinen" ei todennäköisesti myy. Tämän ilmiön olen itse huomannut lukiessani lehtiartikkeleita, blogitekstejä, kolumneja ja muita juttuja arkisesta asiasta nimeltään äitiys. Näissä mediatuotteissa vilisevät superäidit, luomusynnyttäjät, taideäidit, taaperoimettäjät, taistelijaäidit...jopa "tavallisesta" äitiydestä on tehty mediarooli, joka yllättäen on melko kaukana siitä tavallisesta. 

Media siis määrittää,  ihan tutkitustikin, äitiyden "hyvän" ja "huonon" ääripäiden välille, jossa keskivertoa ei ole olemassakaan.

Samaan ansaan oli helppo tipahtaa itsekin, onhan tämä blogi kehys, jonka läpi päästän lukijat tarkastelemaan mediakasvattajan äitiyttä :) Näkökulma on tottakai huolella valittu ja kehykset rajaavat aiheita, joista haluan kirjoittaa. Tämä on mediablogi.  

Heijastukset ja peilit ovat alkaneet kiinnostaa myös kolmen kuukauden ikäistä Kirkkiinaa. 3-6 kuukautta vanhan lapsen on perinteisten kehityspsykologisten teorioiden mukaan ajateltu käyttävän hoitajiensa kasvoja, ilmeistä ja eleitä eräänlaisena peilinä omille kehittymässä oleville tunnetiloilleen: Kun vauva hymyilee, aikuinen vastaa hymyllä ja kun vauva kiukuttelee, kurtistaa aikuinenkin vaistonvaraisesti kulmiaan. Näin kulttuurisesti hyväksytyt tunnetilat ikäänkuin peilautuvat takaisin vauvalle ja vahvistavat emotionaalista tiedostamista ja sosiaalista kehitystä. Teoria on yleisesti hyväksytty ja jaossa lapsiperheille monien toimijoiden (Neuvola, MLL) kautta. Sen ongelma on, että jos suhtaudumme vauvaan kuin peiliin, emme hyväksy ja ota huomioon varhaisina kuukausina kehittyvää aivokapasiteettia, joka antaa lapselle kyvyn tulkita, yhdistellä, uusintaa ja hylätä kokemuksiaan päättelyn ja ajattelun kautta. Tuoreempi tutkimus esimerkiksi osoittaa, että jo varsin pienillä lapsilla on kykyä ratkaista ongelmia ja jopa tarkastella kriittisesti omaa käyttäytymistään. Nämä ovat inhimillisiä taitoja, jotka erottavat meidät eläimistä ja jotka tuskin kehittyvät vasta, kun vauvasta kasvaa taapero. Alkeet ja kyvyt näihin kaikkiin ovat olemassa jo syntyessä...

Peilikuvansa Kirkkiina löysi jo muutamia viikkoja sitten

(tässä kuvassa ei esiinny itse Kirkkiina)

Olemmekin päässeet ihmettelemään muun muassa peilikuvia, joita kaupunkiympäristössä heijastuu mitä jännittävimmistä pinnoista. Tämän lisäksi olemme tuijotelleet erityisesti valon heijastuksia vedestä, jota näin lokakuussa on tarjolla lukemattomina lätäköinä kävelyteillä ja poluilla. Oletko koskaaan pohtinut millainen maailma pienestäkin vesilammikosta aukeaa niille, jotka osaavat kohdistaa katseensa veden pintaan pohjan sijasta.

Tässäkin kuvassa voi nähdä tylsän kaivonkannen. Voi siinä nähdä myös hohtavia taikapilviä. Taito nähdä on onneksi opeteltavissa!

Entä millaisiakohan keijuja ja menninkäisiä asustaa tässä väärinpäin-metsässä:

Loppuun vielä syksyisten värien loistoa metsässä ja vedessä, joilla aurinko  ja viereinen merenlahtemme meitä syyskävelyllä ilahduttivat.

Toimintamarkkinat - Makers faire

Kutitus taidefestivaalin innoittamina suuntasimme Kirkkiinan kanssa tänä viikonloppuna Mini Makers faire tapahtumaan Otaniemen design factoryyn. Makers fairen idea on tuoda työpajojen ja toimintanäytösten (diy-henkisten tee-se-itse värkkäjien) kautta harrastajien ja muuten uteliaiden saataville erilaisia teknisiä härpäkkeitä, joiden avulla itseään voi toteuttaa.
Tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa.

Mitä 3d-tulostamisen, robotiikan, virtapiiriaskartelun ja muun teknisehkön värkkäämisen ihmemaata sitten on tarjolla alle puolivuotiaalle lapselle?

Ensinnäkin tapahtuma oli todella sympaattisesti organisoitu ja Kirkkiina sai todella positiiivisen vastaanoton eri pisteissä, joissa kävimme ihmettelemässä värejä, ääniä, liikkuvia roboja ja kummallisia esineitä. Toiseksi on todennäköistä, ettei Kirkkiina ymmärtänyt vielä paljoakaan, mutta en toisaalta itsekään ole asiantuntija, mitä 3d-tulostamiseen, animaation tekemiseen tai pienelektroniikkaan tulee. Niinpä saimme ihmetellä ja tuijottaa silmät ymmyrkäisinä kumpainenkin mitä jännittävämpiä pajoja. Kolmanneksi tapahtumassa, jossa värkätään, on luonnollisesti paljon led-valoja ja jännittäviä ääniä, joita Kirkkiina pääsi katselemaan paisi minun, myös uusien aikuisten sylistä. Erityiset värilliset valot kiehtoivat uteliaita nappisilmiä, mutta myös 3d-tulostimen liike sai osakseen intensiivistä tapitusta. Vauvan pään yli oli helppo kysellä tyhmiäkin kysymyksiä ja tulipahan Kirkkiinan äiti vahingossa oppineeksi verkosta löytyvästä tiedekerho materiaalipankista, josta voi varmasti ammentaa varhaiskasvatukseen jänniä tutkimusprojekteja.

Tapahtumassa oli myös varsin paljon lapsille suunnattuja sisältöjä ja toimintapisteitä, joita osattii myös mainostaa kohdeyleisö huomioiden, vai mitä sanotte tästä lego-rakentelupisteen mainoskuvasta:

Kirkkiinan äidin oma suosikki oli tämä ennustuksia tweettaava vaneritirppa, joka luonnollusesti toimi kolikoilla: Kirkkiinalle lintu lauleli New Michaelia...liekö salainen poikaystävä tulevaisuudessa?

Askartelimme myös Kirkkiinalle oman led-tuikun...tai äiti kokosi ja Kirkkiina hymyili tuikkurakentelun ohjaajille. Tuikku tuikki koko kotimatkan vaunuissa Kirkkiinan majakkana

Toki paljon parempi jäi vielä kokeilematta. Olisin itse palanut halusta tuottaa sähköä sitruunasta ja kokeilla tätä Lemonsterin työpajaa:

Lemonster – Tuomo Tammenpää
Lemonster on opettavainen tee-se-itse rakennussarja. Metallielektrodit hedelmässä tai vihanneksessa, kuten sitruunassa tai perunassa tuottavat pienen jännitteen, joka riittää äänen tuottamiseen koekytkentälevylle rakennetussa äänipiirissä. Lemonsterin dokumentaatio on vapaasti saatavilla ja osat voi 3D-tulostaa itse, komponentteja ja metalleja lukuunottamatta.
Työpajassa rakennetaan valosyntetisaattori: yksinkertainen ja hauska soitin jota kontrolloidaan valoanturien avulla.

Toisaalta, hyvä jättää jännittäviä asioita myös ensivuoteen, kun Kirkkiinakin osaa jo käsitellä hedelmiä :)

Lisätietoja ja tarkempia esittelyjä työpajoista
https://espoomakerfaire.fi

Vain ihmettelemässä? - Kutitus-taidefestifaali

Kävimme viimeviikolla Kirkkiinan kanssa kurkistamassa lasten taidefestivaalin tunnelmaa Tapiolan kulttuurikeskuksessa
Kutitus on vuosittain järjestettävä lasten ja nuorten taidefestivaali ja - opettajien näkökulmasta - taidekasvatustapahtuma: http://www.kutitus.fi/

Kirkkiinan äiti on lastentarhanope-aikoinaan käynyt festareilla 3-vuotiaiden kanssa tutkimassa ja tekemässä, tänä vuonna vuorossa oli Kirkkiina ja tavoitteena oli ihmetellä, katsella, kuunnella ja tuntea taidetta.

Jo aulassa Kirkkiinan silmät rävähtivät lautasen kokoisiksi, sillä ympärillä kaikuivat lasten äänet ja festivaalin ympäristö oli kuin luotu kolmen kuukauden ikäisen maisteltavaksi: värilliset valot loivat aulaan satumetsän tunnelmaa ja seinään (lasten tekemä!) rakennetun satupuun juurille oli tuotu oikeita kantoja, jotka tuoksuivat metsältä. Jopa äänimaisema livertävine lintuineen oli harkittu ja kokonaisvaltainen.

Kirkkiina koki taidetta niillä aisteilla, joita on ehtinyt kolmen kuukauden aikana kehittää: Silmät rekisteröivät valojen ja varjojen ihmeitä ja kiinnittyivät herkästi kontrasteihin, korvat poimivat korkeita ääniä. Jotkin hahmoista, kuten kuvassa oleva festarikissa, herätti paljon kiinnostusta ja katselimme kissaa monta minuuttia.

Ilmeisesti festarikissa ei ollut tottunut ihan näin nuoriin taiteen ystäviin, koska kävi silittelemässä ja katselemassa puolestaan Kirkkiinaa samettitassuillaan muutaman kerran, kun isompien vieraiden selfiekuvaukselta ehti :)

Kolmannen kerroksen aurinkoiseen aulaan oli puolestaan rakennettu merimaisema rantakivineen ja kallioineen. Kivet olivat paperimassaa, kalliot samettisia säkkituoleja, joilla väsynyt festarivieras pääsi nukkumaan päiväunet.

Ihan kuin oikealla merenrannalla!

Järjestäjät suhtautuivat pieneen festarivieraaseen hienosti. Meille annettiin tilaa ja aikaa katsella ja kokea rauhassa, vauvantahtisesti uusia elämyksiä. Ainoa hämmennystä herättänyt kommentti tulikin luokkansa kanssa Kutitukseen tulleelta opettajalta, joka tuijotti Kirkkiinaa hetken ja tokaisi sitten: Eihän toi vielä osaa kuin ihmetellä!

Aivan. Ja koska taiteen kokeminen - ja myöhemmin tekeminenkin - lähtevät ihmettelystä, toivon, että Kirkkiina ei menetä  kykyään ihmettelyyn isompanakaan ja että aikaa jäisi myös luoville prosesseille ja pohdinnoille silloinkin, kun aikuinen tuli hännän alla hoputtaa esittämään varjoteatterin nopeammin, että ehditään näkemään muutakin...

Kansainvälisesti tarkastellen vauvojen taidekasvatuksesta on keskustelu enemmänkin. The Guardian julkaisi muutama viikko sitten artikkelin, jossa kuvataan paitsi vauvoille suunnattua teatteria, kerrotaan,  miksi taide on - ei vain tärkeää vaan - olennaista alle 3-vuotiaille. Ihmisen aivot rakentuvat ja muotoutuvat ensimmäisten elinvuosien aikana voimakkaammin kuin koskaan myöhemmin elämässä. Siksi:
"If those three years are so fundamental to shaping who we are, then shouldn’t they be filled with experiences which are beautiful, challenging, imaginative, soothing, musical, creative, exciting and calming?" The Guardian, 22.9.2015

Eli vapaasti suomentaen: Nuo kolme tärkeää vuotta tulisi täyttää kokemuksilla luovuudesta, kauneudesta, rytmeistä, rauhallisuudesta ja turvasta. Siis moniaistisesta ihmettelystä.

Kuva: kutitus.fi

Kirkkiina meets Arvi the robot - Pohdintoja inhimillisyyden kehityksestä

Palasin Brasilian työmatkalta takaisin kotiin leikkimään Kirkkiinan kanssa jo viikko sitten, mutta blogin päivittäminen on jäänyt arjen jalkoihin. Media ei toki ole kadonnut Kirkkiinan elämästä, enenevässä määrin silmäilemme kuvakirjoja ja halailemme Kirkkiinan lempimediahamoa, Pingua.

Viimeviikon mediahetki vietettiin kuitenkin vähän erilaisissa merkeissä. Tapasimme nimittäin Arvin. Arvi on humanoid robot eli inhimillinen robotti, jonka oppimista ja kehittyviä taitoja tutkitaan Aallossa älykkään robotiikan tutkimusryhmässä. Ryhmä pyrkii selvittämään, miten oppimista tapahtuu tekoälyillä. Siis vähän samaa, jota varhaiskasvatuksen tutkimuksessa pyritään ymmärtämään pienten lasten kohdalla :)

Arvista oli tehty viimeviikolla Ylen dokumentti, jota katselimme Kirkkiinan kanssa vähän vahingossa.

http://areena.yle.fi/1-3039355

Kirkkiina liimautui näytön eteen silmät suurina siitä huolimatta, että klipin kieli on englanti. Ilmeisesti jokin kömpelön, liikkumaan opettelevan Arvin liikekielessä vetoaa myös pieneen ihmistaimeen, joka itseasiassa harjoittelee samoja taitoja.

Tai voihan olla, että Arvin suuret, sympaattiset silmät toimivat vauvamagneetteina.

Jäin itse miettimään humanoidirobottien ja lasten eroja ja yhtäläisyyksiä. Tavallaanhan Arvi on koodaajiensa pienokainen, jolle opetetaan - yrityksen ja erehdyksen kautta - uusia taitoja...myös taitoa ajatella itse, eli soveltaa aiemmin oppimaansa uusiin tilanteisiin ja yhdistää erillisiä taitoja suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Älykkään robotiikan tutkimusryhmän kuvaus kertoo, että robotille voidaan opettaa myös kykyä empatiaan, eli taitoa tunnistaa ja reagoida kulttuurisesti oikein - kirjoittamattomien sääntöjen mukaan - ihmisten tunnetiloihin. Samaa inhimillisyyden perustetta harjoittelee myös Kirkkiina 10 viikon iässään. On ollut jännittävää seurata, miten lapsi päivä päivältä suuntautuu omasta sisäisestä maailmastaan kohti toisia ihmisiä. Alussa tunteet ovat peilattuja hymyjä ja refleksejä, mutta vähitellen vauva oppii myös empatiaa: Hymyyn vastataan päivä päivältä selvemmin hymyllä ja nauruun liitytään mukaan. Myös surun/kiukun kokemuksia meillä on jaettu.

Olisi mielenkiintoista esitellä Arvi ja Kirkkiina toisilleen ja seurata inhimillisen robotin ja vauvan kommunikaatiota. Kumpikin voisi oppia toiseltaan jotain...

Media virittää tunteita

Oletko koskaan itkenyt lukiessasi kirjasta sinulle läheisiksi käyneiden hahmojen kohtaloista tai elokuvissa nähdessäsi sydäntä särkevän jälleennäkemisen? Olet tällöin joutunut median tunnemyllyyn, jossa heijastat sinulle, median käyttäjälle, suunnattuja emotioita.

Werner Wirth and Holger Schramm tarkastelevat artikkelissaan Media and Emotions tunteita ja mediaa määritelmien ja käsitteiden kautta. Muutama mielenkiintoinen yksityiskohta kiinnitti huomiota, kuten se että tunteet voidaan jakaa yksilöllisiin (ego-emotions) ja jaettuihin eli sosiaalisiin (co-emotions). Ensimmäisissä ihminen peilaa mediakokemuksiaan omaan sisäiseen maailmaansa, kuten lukiessaan kirjaa ja visualisoidessaan mielessään tilanteen, jonka kirjailija on kuvannut, mutta jälkimmäisiä ovat tilanteet, joissa näemme tai koemme toisen ihmisen tunteen ja reagoimme siihen, osin kulttuurisesti ja osin sisäisesti, tilanteeseen kuuluvalla tavalla, eli osallistumme valmiiseen tunnekokemukseen.

Jälkimmäinen tunnelataus on syy mainosten, elokuvien ja - yllätys yllätys - sosiaalisen median vaikuttavuuteen. En jaa tässä blogissa kuvaa, joka viimeviikolla on täyttänyt esimerkiksi facebookin uutisvirtani. Kuvaa syyrialaisesta pikkupojasta turkkilaisella rannalla. Meille aikuisille järkyttävä kuva, johon reagoimme kulttuurisesti opituilla tavoilla voimaakkaan tunteellisesti. (Ja hyvä niin, jos joku pystyy katsomaan tuota kuvaa liikuttumatta, on hänen kyvyssään empatiaan jotain pahasti vialla...).

Yllättäen myös pieni lapsi reagoi median välittämiin tunteisiin, jotka hän tunnistaa viettiensä kautta. Reaktiot, psyykkiset ja fysiologiset, kuuluvat ihmisen perusvalmiuksiin jo syntyessä, mutta kulttuurinen tunnistaminen kehittyy vähitellen, kun kokemukset arjen tunteista saavat vahvistusta ympäröiviltä ihmisiltä. Tämä on muuten helppo huomata jo noin kuukauden-kahden ikäisestä lapsesta, joka vastaa hymyyn, eli reagoi aikuisen - tai vanhemman lapsen - virittämään tunteeseen kehollisesti. Raisa Cacciatore käyttää tästä ilmaisua valikoimaton sosiaalinen hymy, eli hymy, jolla vastataan - siis ollaan sosiaalisia.

Kirkkiinalle medianvälittämät tunteet tulivat konkreettisiksi kuitenkin toisen voimakkaan ja ensisijaisen tunteen kautta. Kirkkiinan Fammo jakoi minulle sosiaaliseen mediaan linkin tästä nuoresta lukutoukasta, jolle kirjan loppuminen aiheuttaa voimakkaan reaktion suruun (tai harmitukseen, negatiiviset tunteet näin pienillä ovat vielä aikuisen tulkinnanvaraisia)...

Vieressäni matolla ollut Kirkkiina reagoi ensin ääneen. Kulmat kurtistuivat ja ympäristön tarkkailu keskeytyi, kun voimakas mediaääni - tunteellisesti voimakas, äänet eivät olleet erityisen kovalla - pysäytti kuuntelemaan. Mediakasvattajana kiinnostuin lapsen reaktiosta ja näytin videota hetken Kirkkiinalle. Nyt reaktiona seurasi ihan oikea, jaettu itku. Tabletti pois käsistä ja Kirkkiina syliin rauhoittumaan, jolloin itku loppui kuin seinää ja vauva itseasiassa näytti hieman hämmentyneeltä: Mikäs mua itkettikään? En jatkanut testauksia tämän videon parissa, sillä en halunnut itkettää tyttöäni turhaan. Uskallan kuitenkin väittää, että olin saanut nähdä seitsemänviikkoisen ensimmäisen jaetun median virittämän tunteen.

Kokeiluita jatkettaan posiitiivisten tunteiden kautta. Esimerkiksi tämän videon avulla, katsotaan millaisia hymyjä ja naurua tämä vastaanottajassaan aiheuttaa. Ehkä tästä voisi oppia muitakin taitoja, kuten tutkimaan postiluukusta kolahtavia mainoksia...

Miksi sitten tunteet ovat niin tärkeitä kokea ja harjoitella? Tunteet ja niiden peilaaminen hoitavilta aikuisilta virittävät lasta vuorovaikutustaitoihin. 

Tämän tekstin lähteet:
Antikainen, I. (2008). Vauvan valmiuksien kehittyminen vuorovaikutukseen.  http://demo.seco.tkk.fi/tervesuomi/item/nn:312
Cacciatore, R. & Komsi, N. Vauvatutkimus antaa yhä enemmän tietoa vastasyntyneistä, http://www.raisacacciatore.fi/117
Media ja tunteet, Mediapsykologian kurssiwiki, Kotkan aikuislukio, https://mediapsykologia.wikispaces.com/Media_tunteet
Wirth, W., & Schramm, H. (2005). Media and emotions. Communication research trends. http://www.researchgate.net/profile/Werner_Wirth/publication/233387230_Media_and_Emotion/links/5506e79a0cf26ff55f7b2bc2.pdf

Världen är så stor så stor Kirkkiina liten

Heinäkuun lapsosen, neiti kesäheinän, mediamaailma avartuu hurjaa vauhtia niinkin kummallisten virikkeiden, kuin katumainosten kautta. Vauva viettää aikaansa pääosin selällään maaten vaunuissaan silloin, kun olemme ulkosalla ja kiitos mahtavien elokuun ilmojen, ulkoiltu on ja paljon.

Kiinnitin alkuviikosta huomiota siihen, että lapsonen tuijottelee intensiivisesti olkani yli korkeuksiin, joten varhaisen kehityksen tutkijalasit päähän, nenä lapsen korkeudelle ja katse samaan suuntaan. Ja silllähän ne kimaltavat, välkkyvät, pyörivät ja säteilevät: mainokset.

Jäin miettimään, kenelle nämä suhteellisen kapeilla kujilla ja kaduilla olevat, yli kolmen metrin korkeuteen ripustetut mainokset oikein on suunnattu. Suurin osa suomalaisista kulkee kokemukseni mukaan katse alaspäin luotuna. Ei, en viittaa ujoon tai melankoliseen kansanluonteeseemme vaan siihen, että lähes meillä kaikillla on nykyään älypuhelin kädessä :) Vain pienten lasten vanhemmat ja seniorit eroavat tästä, mutta näistäkin lasten vanhemmat kohdistavat huomionsa usein alaspäin seuratakseen lasten touhuja. Ovatko siis selällään makoilevat vauvat kadunvarsimainoskylttien kohdeyleisö.

Kamera kouraan ja ilmiötä dokumentoimaan:

 

Aurinko, aurinko lettuja paistaa...eikun se ei taida olla aurinko!

Näitäkään lippuja en ole aiemmin pannut merkille.

Pieni pilvi pehmoinen,pimpeli pompeli pom,

heitti maahan mainokse,pimpeli pompeli pom.

Otsikko muuten on laulusta, joka suomeksi tunnetaan Pikku-Laurin nimellä. Mediamaailma tosiaan on avara ja suuri...

Ja viimeiseksi Kirkkiina keskellä mediamaailmaa,joka heijastuu kattopeileistä tiedätkö missä?

Media-arki, tästä se lähtee

Kirkkiina on viisiviikkoinen pikkuneiti, kun aloitin tietoisen mediamatkailun hänen kanssaan. Tarkalleen ottaen media on ollut osa Kirkkiinan elämää jo ennen syntymää: siitä saakka, kun korvat ovat kuulleet jo kohdussa ollessa, Kirkkiina on ympäröity monenlaisilla äänillä, äänimaisemilla, myös median äänillä, mutta tästä myöhemmin.

Mannerheimin lastensuojeluliiton mukaan media ei kuulu alle puolivuotiaiden lasten elämään lainkaan. Tai tarkemmin ottaen: "Vauva ei tarvitse mediaa". Tämä siis tarkoittaa, että kuvat, kirjat, musiikki, medialelut (esim. Nalle Puh on mediahahmo ja siksi pehmo-Puh on medialelu) ja toki myös liikkuva kuva ovat kaikki tarpeettomia, puhumattakaan siitä,että ulos lähtiessä vauvan silmät ja korvat olisi hyvä peittää, onhan ainakin urbaani kaupunkiympäristö täynnä mainoksia, neonvaloja ja musiikkia.

Mediakasvatusta opiskelleena ja pienten lasten kehitystä tutkineena olen itse erimieltä: vauvat on ympäröity mediamaailmalla jo ennen syntymää ja median tietoinen käyttö on ensimmäisistä kuukausista alkaen vanhempien vastuulla. 

Kirkkiinan tapauksessa mediaa jopa tarvittiin: melu ja meteli sairaalassa oli ollut jatkuvaa, joten kotona hiljaisuudessa neidin oli vaikea rauhoittua nukkumaan. Ratkaisimme ongelman rauhallisella taustamusiikilla muutamana ensimmäisenä yönä, rauhoittipa kaunis jazz meidätkin untenmaille. Spotify toimi tässä hyvänä tukena, omasta musiikkikirjastosta ei sopivaa musiikkia illan hämärtyessä löytynyt. 

Nyt viiden viikon iässä Kirkkiina osoittaa mielenkiintoa ympäristöön ja tarkastelee mietteliäänä näkemäänsä. Uskon, että hän tunnistaa paitsi vanhempansa myös muita hahmoja ja henkilöitä, joista osa on pehmoisia lelukavereita. Tällä viikolla meillä tutkittiin kirahveita kuvakirjan ja nimpparilahjaksi saadun helistimen avulla. 

Kirahveissa vauvaa viehättävät suuret silmät ja voimakas kontrasti (mustat pilkut erottuvat selkeästi vaaleammalta pohjalta).Netti ei osannut kertoa minulle, mitä kirahvi sanoo, mutta tämä lyhyt video pikkukirahvista sai Kiiran täyden huomion.

Kasvatustieteilijänä ja varhaislapsuuden asiantuntijana tunnistan useita elementtejä, jotka vetoavat pieneen vauvaan, kuten suuret,eteenpäin katsovat silmät, inhimilliset kasvonpiirteet (korvat, silmät, nenä, jopa suun muoto muistuttaa sitä, joka aamuisin katsoo peilistä) Lisäksi liike ja musiikki videolla ovat rauhallisia, hahmoa on helppo seurata ja se ikäänkuin vastaa kontaktiin tapittamalla suurilla silmillään takaisin katsojaa. Vauvalle sopii siis lyhyt (10-20 sekunttia) video, jossa seurataan rauhalliseen tahtiin vain yhtä hahmoa. Hahmo voi olla pallo tai muu geometrinen kuvio, tai sitten inhimillinen olento (kasvonpiirteet). Nopea liike ja vilkkuva kuva puolestaan stresaavat pientä vauvaa, sillä silmä ei ole vielä kehittynyt havainnoimaan äkkiä vaihtuvia värejä ja muotoja. Onni ja Ilona osaavat kertoa vauvan näön kehityksestä enemmän, ymmärtääkseni tekstissä ei ole asiavirheitä, vaikka lähdeviitteet tutkimukseen puuttuvatkin. http://www.onnijailona.fi/naon_kehityksesta.php

Sosiaalinen media osasi jo kertoa, että kirahvi sanoo laulun mukaan öri-öri, jätän mahdollisille lukijoillemme selvitettäväksi, mitä kirahvit oikeasti sanovat. 

Ja Kirkkiinan videoiden katselu tarkoittaa seuraavan viikon ajan vain tätä yhtä, korkeintaan kaksi kertaa päivässä.