Heijastuksia - Identiteetin metsästys

Sitran kymmenen vuotta vanhassa raportissa Juhani Wiio pohtiija analysoi median roolia yhteiskunnan arvojen ja asenteiden peilinä. Näkymys siitä, että media heijastaa, jopa reflektoi, sosiaalista ympäristöä on löydettävissä myös globaalissa kirjoittelussa. Esimerkiksi vielä vanhempi teksti löytyy ranskalaisen LeMonde diplomatiquen sivuilta. Tämä taksti nimeää median globaaliksi peiliksi, jonka kautta pääsemme kurkistamaan meille tuntemattomien ihmisten arkeen. Tekstissä tosin muistutetaan, että näemme vain sen, mitä kehykseen on valittu asetettavaksi...kun peilatut ihmiset ja ilmiöt eivät ole peilin kohdalla, voimme vain arvailla, millaista heidän arkensa on. Tätä ilmiötä on muuten visualisoitu lapselle ymmärrettävällä tavalla J.K. Rowlingin Potter-kirjoissa, jossa taulujen henkilöt ovat kehyksissään katseltavina vain silloin kun heille sopii:

Media siis valitsee sen, millaisia arvoja ja näkökulmia sen kautta pääsemme peilaamaan ja valitettavasti median myyntilukujen kannalta on hyvä,  mitä äärimmäisempiä nuo näkökulmat ovat. "Aivan tavallinen" ei todennäköisesti myy. Tämän ilmiön olen itse huomannut lukiessani lehtiartikkeleita, blogitekstejä, kolumneja ja muita juttuja arkisesta asiasta nimeltään äitiys. Näissä mediatuotteissa vilisevät superäidit, luomusynnyttäjät, taideäidit, taaperoimettäjät, taistelijaäidit...jopa "tavallisesta" äitiydestä on tehty mediarooli, joka yllättäen on melko kaukana siitä tavallisesta. 

Media siis määrittää,  ihan tutkitustikin, äitiyden "hyvän" ja "huonon" ääripäiden välille, jossa keskivertoa ei ole olemassakaan.

Samaan ansaan oli helppo tipahtaa itsekin, onhan tämä blogi kehys, jonka läpi päästän lukijat tarkastelemaan mediakasvattajan äitiyttä :) Näkökulma on tottakai huolella valittu ja kehykset rajaavat aiheita, joista haluan kirjoittaa. Tämä on mediablogi.  

Heijastukset ja peilit ovat alkaneet kiinnostaa myös kolmen kuukauden ikäistä Kirkkiinaa. 3-6 kuukautta vanhan lapsen on perinteisten kehityspsykologisten teorioiden mukaan ajateltu käyttävän hoitajiensa kasvoja, ilmeistä ja eleitä eräänlaisena peilinä omille kehittymässä oleville tunnetiloilleen: Kun vauva hymyilee, aikuinen vastaa hymyllä ja kun vauva kiukuttelee, kurtistaa aikuinenkin vaistonvaraisesti kulmiaan. Näin kulttuurisesti hyväksytyt tunnetilat ikäänkuin peilautuvat takaisin vauvalle ja vahvistavat emotionaalista tiedostamista ja sosiaalista kehitystä. Teoria on yleisesti hyväksytty ja jaossa lapsiperheille monien toimijoiden (Neuvola, MLL) kautta. Sen ongelma on, että jos suhtaudumme vauvaan kuin peiliin, emme hyväksy ja ota huomioon varhaisina kuukausina kehittyvää aivokapasiteettia, joka antaa lapselle kyvyn tulkita, yhdistellä, uusintaa ja hylätä kokemuksiaan päättelyn ja ajattelun kautta. Tuoreempi tutkimus esimerkiksi osoittaa, että jo varsin pienillä lapsilla on kykyä ratkaista ongelmia ja jopa tarkastella kriittisesti omaa käyttäytymistään. Nämä ovat inhimillisiä taitoja, jotka erottavat meidät eläimistä ja jotka tuskin kehittyvät vasta, kun vauvasta kasvaa taapero. Alkeet ja kyvyt näihin kaikkiin ovat olemassa jo syntyessä...

Peilikuvansa Kirkkiina löysi jo muutamia viikkoja sitten

(tässä kuvassa ei esiinny itse Kirkkiina)

Olemmekin päässeet ihmettelemään muun muassa peilikuvia, joita kaupunkiympäristössä heijastuu mitä jännittävimmistä pinnoista. Tämän lisäksi olemme tuijotelleet erityisesti valon heijastuksia vedestä, jota näin lokakuussa on tarjolla lukemattomina lätäköinä kävelyteillä ja poluilla. Oletko koskaaan pohtinut millainen maailma pienestäkin vesilammikosta aukeaa niille, jotka osaavat kohdistaa katseensa veden pintaan pohjan sijasta.

Tässäkin kuvassa voi nähdä tylsän kaivonkannen. Voi siinä nähdä myös hohtavia taikapilviä. Taito nähdä on onneksi opeteltavissa!

Entä millaisiakohan keijuja ja menninkäisiä asustaa tässä väärinpäin-metsässä:

Loppuun vielä syksyisten värien loistoa metsässä ja vedessä, joilla aurinko  ja viereinen merenlahtemme meitä syyskävelyllä ilahduttivat.